Oman vastuun vaikeus

Tästä VOpastekstistä alkaa tulla jo perinne, mutta jos tästä joku on jotain oppinut ja ottanut itseään niskasta kiinni, niin se on hyvä se.

Nyt on siis menossa opintojeni kolmannen vuoden kevät. Edellisen vuoden tekstit löytyvät netistä osoitteesta: www.ynna.fi/opiskelu/vopas, joten nyt on oiva tilaisuus seurata urakehitystäni "reaaliajassa". Kaksi aikaisempaa vuotta ovat siis menneet vähän enemmänkin penkin alle, mutta nyt voin sanoa tapahtuneen käännös ylöspäin ja käyrä nousee kyllä ekspotentiaalisesti. Eli alussa muutos oli pieni, mutta kun pääsi asiaan kiinni kunnolla, alkoi tapahtua.

Tämän uuden elämän auttoi alkuun tietotekniikan laitos. Fysiikan opiskelu ei sitten kuitenkaan ollut minua varten, ja yritin kovasti miettiä, mitä tehdä. Täällä yliopistolla ei oikein tuntunut olevan sopivaa linjaa minua varten ja mietin vakavasti koulun vaihtoa. Tietotekniikan laitoksen nettisivuja selaillessani sattui eräänä paivänä silmiini, että ollaan perustamassa kovasti uusia linjoja. Näistä linjoista yksi oli sulautetut järjestelmät. Luettuani asiasta ja vähän kyseltyäni totesin että nyt tärppäsi. Tälle linjalle olisi fyysikkotaustastani selvästi hyötyä ja lisäksi tällä linjalla tuntui olevat yliopistomittarilla paljon sitä kaipaamaani käytännön tekemistä. Linjan opinnot sisältäisivät elektroniikkaa, tietoliikennettä ja tietysti välttämätöntä pahaa eli jonkin verran ohjelmointia, kirjoittamista yms vähemmän kiinnostavaa.

Syksyllä sitten rupesin ihan oikeasti opiskelemaan. Kahden vuoden opintoviikkosaldo ei kovin huimaava ollut, jonkinverran yli kolmekymmentä (totta, ei läheskään riittävästi edes opintotukeen). Oli siis pakko saada tehtyä rästitentit pois alta. Siinä onnistuin varsin hvyin. Syksyn aikana sain kasaan lähes kolmekymmentä opintoviikkoa ja tuntui, että ehkä minustä tuleekin isona maisteri. Joululoma tuli tarpeeseen, olihan sitä tullut melko lailla niska limassa painettua hommaa muutama kuukausi. Kuitenkin päällekkäisyyksien takia en saanut ihan kaikkia aikomiani kursseja tentittyä ja pari niistä jäi kevääseen. Kävin sitten tekemässä ne tentit itse, kun oli niin kiltti luennoija, että valvoi ne ja sain tehdä ne itselleni sopivana päivänä.

Yllätyksien aika oli kuitenkin vasta edessä. Hirveällä innolla uuden ja kiinnostavan asian kimpussa touhuaminen sai maailman näyttämään ihan erilaiselta. Ja kun aivan yllättäen minulle tarjottiin töitä (lue lisää rahaa, tai siltä se ainakin alkuun tuntui, kun sitä rahaa ei koskaan ole ollut edes riittävästi) tietotekniikan laitokselta, alkoi todella olla tunnelin päässä valoa. Eihän se palkka päätä huimaava ollut, mutta kyllä sillä leipää ja puurohiutaleita kaupasta saa. Ja hommakaan ei ollut kovin hankalaa, demojen pitämistä ja Windows-asennusta alkuun. Omia opintoja ehtii hyvin tehdä siinä sivussa, ja ne edistyvät nyt varsin hyvää tahtia. Lisäksi täällä on tosi mukava porukka, minkä kanssa tehdä töitä. Vaikka tuntui alkuun että olen minä melkoinen räpelö enkä osaa mitään, tekemällä oppii ja aina saa kysyä. Sain jäädä tänne laitokselle myös tulevaksi kesäksi enkä ilmeisesti joudu siivoamaan arkistokaappeja vaan saan tehdä oikeasti jotain. Voittaa kyllä uimakoulut, joita olen pitänyt viisi edellistä kesää, varsin kirkkaasti. Ensimmäinen kesä, jolloin minulla on jotain "oikeita" töitä.

Mitä siis lopulta tältä vuodelta jää käteen? Opintoviikkoja noin 70, työkokemusta, vähän rahaa, uusia tuttavuuksia, kivat työkaverit ja palannut opiskelu- ja elämänilo. Se on kuulkaa aika paljon näiden parin todella suurta tuskaa ja itkua ja hammastenkiristystä aiheuttaneen vuoden jälkeen. Tällä hetkellä motivaatiota riittää ja mielessä siintää silkkisilinteri sitten kun kasvan oikein isoksi. Valmistuminenkin alkaa tuntua jo sen verran läheiseltä, että voi heittää jonkinlaisen arvion valmistumisesta ehkä kahden vuoden päästä.

Homman lopullinen opetus piilee mielestäni siinä, että ei ihmistä voi pakottaa tekemään jotain sellaista mikä ei todella kiinnosta. Kyllä sen sitten huomaa, kun joku homma alkaa tuntua omalta ja jota voisi ajatella tekevänsä loppuikänsä. Eikä kannatakkaan pakottaa, siinä tulee vain turhaa stressiä ja joutuu kolmekymppisenä laitoshoitoon burnoutin takia. Enkä usko meistä kenenkään sitä haluavan. Pitäkää hyvät ihmiset kiinni omista unelmistanne, ja yrittäkää toteuttaa ne. Maailma on onnellisempi paikka jos ihmisetkin ovat tyytyväisiä.

Anu